Näyttelyt on semmoinen koiraharrastuksen laji joihin mulla on todella ristiriitainen suhde. Toisaalta rakastan sitä tunnelmaa, toinen toistaan hienompia koiria, kilpailua, tuttujen tapaamista... mutta kuinka hitossa saisin itsestäni irti sen että omien koirien näyttelyttäminen olisi yhtä kivaa kuin niissä käyminen ilman koiraa?
Eilen illalla käytiin oman yhdistyksemme, KnowHau ry:n porukoiden kanssa treenailemassa näyttelyjuttuja. Treenasin itse Jymyä ja sitten molemmat siskoni. Täytyy sanoa, että voi että kuinka kivan näköinen tuosta pienestä miehestä onkaan kasvanut! Se on ihan pienessä hetkessä äijittynyt kovasti, vaikka ihan kakarahan se on vieläkin. Ja kuinka kauniisti se liikkuukaan, nyt kun on oppinut pistämään ne jalkansa oikein päin sinne mahan alle :D Olisi suorastaan sääli jos se jäisi näyttelyiden osalta vain tähän kotiin pyörimään, pakko se on jonnekin ilmoittaa.
Viime vuoden lokakuussa osallistuttiin Juha Kareksen handler- kurssille Sannin ja Jymyn kanssa. Kares puhui meille paljon pennun valinnasta, ja siitä millaisesta pennusta tulee näyttelytähti. Hän puhui myös siitä että "sen oikean" tunnistaa kyllä sieltä pentulaatikosta. Tämän allekirjoitan täysin, Jymyn(kin) kohdalla tiesin että se tulee meille - ja jos se ei tule niin ei tule kukaan. Lisäksi puhuttiin keskenkasvuisen koiran näyttelyttämisestä, tai oikeastaan siitä että se on ihan turhaa. Siksipä Jymyllekin olisi mielestäni hyvä katsoa näyttelyitä ennenkuin se siirtyy nuorten luokkaan ja jättää se sitten kasvamaan aikuisemmaksi.
Mutta mikä sitten tekee koirasta näyttelymenestyjän? Oikeanlainen, rodunomainen rakenne tietenkin on ensiarvoisen tärkeää. Se luo raamit liikkumiselle ja kehässä olemiselle. Hyvälaatuinen ja oikein hoidettu turkki, siisti trimmaus niillä roduilla joita trimmataan ovat tietenkin myös asioita joita ei voi jättää huomiotta. Mutta minulle niissä koirissa, jotka näyttelystä toiseen menestyvät on sitä jotain, karismaa ja halua olla kehässä, työskennellä sielläkin yhdessä ihmisen kanssa. Kutsukaa naiiviksi, mutta näin ajattelen. Siksipä ajattelinkin lähestyä näyttelyitäkin sitä kautta että meillä on Jymyn kanssa kivaa. Se ei tarkoita riekkumista ja kohkaamista, vaan sitä että me ollaan yhdessä siellä kehässä. Ei tehdä siitä niin tiukkapipoista. Katsotaan mihin tämä meidät kantaa.
Mulla on myös näyttelyihin hyvin ristiriitainen suhde... Kyllä mä niihin tulen vielä koiriani viemään, ja silloin kun vien, niin vien ne kyllä parhaimmillaan. Mutta totta, kyllä mä olen samaa mieltä siitä, että hyvässä "näyttelykoirassa" on Se Jokin, joka saa sen loistamaan edukseen muista erottuen kehässä. On sääli nähdä kehässä koiria, joilla sitä ei vain ole - ja on toisaalta myös sääli nähdä kotikoirina koiria, joissa sitä jotain voisi jopa ollakin!
VastaaPoista